viikko 2

Päivä 7 / osa 2

Lauantaina palasimme nettikahvilan ja muutamissa kaupoissa pyörimisen jälkeen takaisin Kentonin pizzapaikkaan, jossa kävimme myös keskiviikkona. Ravintola on aivan meren rannalla, joten syönnin jälkeen painelimme rannalle uimaan ja tappamaan aikaa. Vesi on vielä vähän vilpoista, lämpötilaltaan kuitenkin täysin uimakelpoista. Aallokko on melko kova, nämä seudut soveltuvat hyvin surffaamiseen. Tänään oli reissun ensimmäinen oikeasti lämmin päivä, eikä tuultakaan ollut juuri lainkaan ihan rantaa lukuunottamatta.

Koska emme tajunneet ostaa Port Alfredista palloa, frisbeetä, tai muuta vastaavaa, piti meidän keksiä jotain muuta tekemistä rannalla. Gabriel kehitti pelin, jossa heitetään (mitäs muutakaan kuin) olutpulloja tarkoituksena osua vastakkaisen joukkueen hiekkaan piirrettyyn ympyrään. Ulommasta ympyrästä sai 5 pistettä ja sisemmästä 10. Toimi hyvin ajan kuluttamiseen.

Viideltä iltapäivällä alkoi iso rugby-ottelu, finaali itse asiassa. Rugby on Etelä-Afrikkalaisille henki ja elämä, vähintään yhtä iso asia kuin jääkiekko Suomalaisille. Samoin kuin jääkiekkojoukkueet Suomessa, on täällä 16 (?) alueellista joukkuetta ja jokainen tietysti yleensä kannattaa oman kotiseutunsa joukkuetta. Jacques on alunperin kotoisin Johannesburgista ja kannattaa Pretorian alueen joukkuetta (Blue Bulls). Istuimme baarissa eturivissä ja jännitimme täysillä Härkien puolesta. Itse en koskaan seuraa televisiosta mitään pelejä, enkä myöskään tiennyt rugbystä yhtään mitään. Myönnettävä kuitenkin on, että kun pelin aikana selvisi, mitä kentällä tapahtuu ja miksi, pääsi peliin ja fiilikseen hyvin mukaan. Itse asiassa rugby on hauskaa katseltavaa, ”insane but fun”. ;)

Palasimme kämpille joskus vähän ennen kymmentä ja loppupeleissä ilta venähti pikkutunneille asti. Biljardia tuli pelattua monta erää... (olen jopa voittanut täällä ollessani kaksi tai kolme erää!)

Huoneeseemme ilmaantui illalla iso, seinällä juokseva (ja hiton nopea,) hämähäkki, jonka Jacques ystävällisesti pyydysti ja kiikutti ulos. Toinen, verkossaan asustava, saa edelleen oleilla kanssamme – niin kauan kuin verkko pysyy tarpeeksi kaukana sängystä.

Sunnuntai / Päivä 8

Heräsin aamulla vain todetakseni että kännykästäni on yön aikana loppunut akku, eikä minulla näin ollen ole mitään käsitystä kellonajasta. Ulkona oli kuitenkin valoisaa, joten arvelin, että voin jo nousta ylös. Kaikki muut nukkuivat vielä, joten otin peittoni, kirjani, kännykkäni ja sen laturin ja painelin olohuoneeseen sohvalle lukemaan. Löin kännykän piuhaan ja totesin harmikseni kellon olevan vasta 5:50. Muut kömpivät sängyistään joskus puoli kymmenen aikaan.

Aamupäivällä oli todella kuuma. Yritin juosta pihaa ympäri, mutta noin puolentoista kilometrin jälkeen oli pakko lopettaa, koska olisin luultavasti saanut muutoin lämpöhalvauksen. Urheilu sikseen, siis.

Sunnuntaisin emme oikestaan tee juuri mitään ja tämä päivä meni pitkälti samoilla linjoilla. Koomailua, lukemista, ruuanlaittoa ja syömistä, sekä tietysti biljardia.

Maanantai / Päivä 9

Aamupäivä käytettiin puiden kaatamiseen, mikä on tavallaan fyysisyytensä puolesta ihan ok hommaa, mutta... Tänään päädyin miettimään, kuinka monta rakkulaa ihmisellä voi käsissään olla yhdenaikaisesti. Oman kokemukseni mukaan helposti kymmenen per käsi. Mielestäni otin säkillisen laastareita mukaan, mutta jos näin jatkuu niin joudun pian ostamaan lisää.

Lounaan jälkeen lähdimme poimimaan hotellilta uutta tulokasta, 35-vuotiasta Yhdysvaltalaista naista, Eliniä, joka viipyy täällä kaksi viikkoa. Iltapäivä käytettiin elefanttien metsästykseen – fantit jäivät näkemättä, mutta ihailimme yli puolen tunnin ajan äskettäin syönyttä leijonalaumaa, jonka jäsenet makoilivat rinteessä ja lyllersivät valtavien mahojensa kanssa etsimässä parempia makuupaikkoja.

Tiistai / päivä 10

Aamu valkeni (jälleen kerran) hel-ve-tin tuulisena. Amupäivällä oli tarkoitus tehdä Game Countia puiston länsipuolella (”meidän puolellamme” siis). Ensimmäisen tunnin aikana näimme vain pari impalaa ja Jacques alkoi jo olla sitä mieltä, että alienit ovat napanneet kaikki puiston eläimet. Loppupeleissä elukoita kuitenkin löytyi ja voitte vain kuvitella miten hankalaa on laskea yli kuusikymmenpäinen antilooppilauma, joka on koko ajan liikkeessä eri suuntiin. Aamupäivän suurin mysteeri oli kadonnut sarvikuono. Tämänpuolisen puiston kolme sarvikuonoa pysyttelevät käytännössä aina aika lailla yhdessä ja tänään löysimme niistä kaksi kahteen kertaan, mutta kolmatta ei löytynyt mistään. Liikeellä oli myös muita rangereita etsimässä kadonnutta rhinoa. Iltapäivällä kaveri kuitenkin löytyi, todennäköisesti se oli ollut toisten lähistöllä koko ajan, vain piilossa jossain pensaassa... tosin, haluaisin nähdä kun valkoinen sarvikuono piiloutuu pensaaseen... ;)

Iltapäivän touhusimme erään tien kimpussa. Isot ja painavat safariautot tekevät teistä melko lailla selvää jälkeä silloin kun maa on märkä. Kyseiselle tielle oli tullut auton renkaista kaksi valtavaa (ja kaksi pienempää) monttua, joihin monet autot olivat juuttuneet viime päivien aikana. Meidän tehtävämme oli siis hakea hiekkaa ja kiviä toisella puolen puistoa olevasta ”louhoksesta” ja täyttää tällä maa-aineksella kyseiset montut. Homma jäi vähän puolitiehen, joten jatkamme huomenna.

Keskiviikko / Päivä 11

Päivä alkoi keskiviikkoiseen tyyliin vierailulla koulussa. Mikael, Gabriel ja Oliver hoitivat vanhempien oppilaiden ryhmän, minä ja Elin saimme kontollemme nuoremman porukan. Vierailu sujui viimeviikkoiseen tapaan sopivan kaaottiseen tyyliin. Aika kului kuitenkin loppujen lopuksi melko nopeasti ja pääsimme ulos nauttimaan upeasta auringonpaisteesta. (Varjossa asteita 25)

Lounaan jälkeen meidän oli tarkotus jatkaa puuhastelua eilisen tieprojektin parissa, mutta leijonat olivat vastikään pyörineet juuri niillä main, joten tien korjailu jäi toiseen päivään. Sen sijaan rymistelimme pitkin pensaita ihailemassa elefantteja. Valitettavasti valokuva ei mitenkään voi välittää niiden eläinten kokoa. Täysikasvuinen (Afrikan)elefanttiuros saavuttaa normaalisti 4-5 metrin säkäkorkeuden ja painaa 4,5 tonnista ylöspäin. Tässä puistossa asustavan lauman isoin uros on todella huima näky, jättiläinen muiden elefanttien keskellä – se ei kuitenkaan ole mitenkään normaalia isompi.

Jätettyämme norsut tallomaan pensaita lähdimme leijonajahtiin. Jahdista ei tullut pitkä, sillä kissat löytyivät ihan asuntomme läheltä syöntipuuhissa. Ne olivat vain hetki sitten kaataneet gnu-antiloopin ja söivät sitä nyt laumassa hyvällä ruokahalulla. Kuva kertoo paljon, valitettavasti en kykene jakamaan kanssanne kissojen pitämää ääntä, enkä tuoreen ruhon hajua. Just amazing!

Illalla oli keskiviikkoiseen tapaan luvassa pitsakeikka Kentoniin. Muutama tunti vierähti syöden ja juoden ja kotiin palatessamme meitä vastassa oli elefanttilauma, joka tallusteli aivan talomme vieressä. Kuuntelimme lauman etenemistä pihalla ja leijonien karjunnasta päättelimme, että myös leijonat olivat jossain parinkymmenen metrin säteellä talostamme. ”Tuntuu ihan siltä kuin olisi Afrikassa.”

Illalla Jacques ystävällisesti ilmoitti, että huomenna lähtö tapahtuu kello 04:00, sillä meidän pitää olla jo auringonnousun aikaan etsimässä erästä sarvikuonoa, joka aiotaan siirtää toiseen puistoon. Nukkumaan päästiin joskus puoli yhden maissa, eli yöunet jäivät kovin lyhyeksi.

Torstai / päivä 12

Aamuyöllä pakkauduimme autoon ja lähdimme suunnistamaan puiston itäpuolelle. Jacques sanoi kuulleensa leijonien karjuvan jossain lähistöllä hetki sitten ja löysimmekin koko lauman yhtä isoa urosta lukuunottamatta (kaksi aikuista naarasta, kaksi aikuista koirasta, kolme naaraspentua ja yksi urospentu) makoilemasta tien viereltä talomme lähettyviltä. Oli aivan pilkkopimeää ja ”Night Drive”-valon avulla pääsimme ihailemaan leijonia. Mielettömintä oli hetki kun iso uros aloitti ”reviirihuudon”, johon koko muu lauma yhtyi. Pilkkopimeä, musta Afrikan yö, seitsemän isoa leijonaa ”valonheittimen” valokeilassa karjumassa – mitä tähän voi sanoa?! ”Tuntuu ihan siltä kuin olisi Afrikassa” Leijonan karjumista ei voi tajuta, ennen kuin sen itse oikeasti kuulee luonnon keskellä. Erityisesti uroksista lähtevä ääni on todella kumea ja se kantaa kilometrien päähän.

Vuorokauden hienoudet eivät kuitenkaan loppuneet tähän vaan jatkoimme matkaa kohti itäpuolta. Ennen kuin ehdimme puiston toiselle puolelle, tallusteli toinen aikuisista urosleijonista tiellä meitä vastaan. Perille päästyämme pidimme lyhyen neuvottelun muiden ”Game Captureen” osallistuvien kanssa ja lähdimme etsimään sarvikuonourosta. Eläin oli nähty muutamaa tuntia aiemmin erään aukean laidalla tallustelemassa, mutta nyt jouduimme etsimään sitä muutaman tunnin ajan. Kun eläin lopulta löytyi, se oli laumansa kanssa (kaksi urosta, naaras ja poikanen) pienellä aukealla keskellä pensaita. Tällaisessa paikassa sitä ei voitu nukuttaa, koska eläin nukutusnuolen saatuaan todennäköisesti painelisi keskelle pensaita, missä me taas emme pysty työskentelemään, saati saamaan kuljetuskonttia paikalle. Alkoi siis lähes tunnin kestävä matka kohti aukeaa laaksoa. Sarvikuonot edelle ja me autolla perässä.

Nukutusnuoli ammuttiin pian aukealle päästyämme. Muutaman minuutin kuluttua eläin kävi istumaan, josta sitten miehet kaatoivat sen makuulle. Eläimen silmät peitettiin, siitä otettiin verinäytteet, mitattiin sarvien koko (isomman sarven pituudeksi saatiin peräti metri!), jne. Kokonaan oma numeronsa oli sitten eläimen saaminen takaisin jaloilleen ja konttiin. Mukana oli lähemmän parikymmentä ihmistä työntämässä eläintä jaloilleen, mukaanlukien meidän ryhmämme. Jos leijonan karjunta on jotain mitä jokaisen pitää itse kokea, on sitä myös fiilis siitä kun olet kirjaimellisesti kosketuksissa lähes viiden tonnin painoiseen villieläimeen.

Pelkästään viimeisin vuorokausi on todistanut minulle sen, että penniäkään rahojani en ole laittanut hukkaan tämän matkan osalta. Huonona puolena on kuitenkin se, että tähän elämään täällä tottuu ja jää tietyllä tapaa koukkuun ja mielessä kutkuttaa ajatus pidemmästäkin oleilusta ja työskentelystä tällaisessa paikassa. Järki ja tunteet, pitäiskö toimia niin kuin sydän sanoo vai kuunnella järjen ääntä? Oli miten oli, minulla on liput paluulennoille ja olen tulossa ajallani takaisin Suomeen. Edessä on vielä yli kuusi viikkoa ja sinä aikana ehtii tapahtua paljon. Suomessa voin sitten tarkastella asiaa taas toisesta näkökulmasta ja miettiä eri vaihtoehtoja.

On hassua, miten nopeasti asioihin tottuu: kävelin äsken pihan poikki mennäkseni hakemaan puita autolta. Ensinnäkin, aidan ulkopuolella, parin metrin päässä minusta käveli seepra ja taaempana laidunsivat gnu-antiloopit ja impalat. Kävellessäni ison pihapuun ali kuulin yläpuoleltani rasahduksen ja nostin katseeni – puussa hyppi neljä marakattia, jotka tuijottivat minua. Vähän sama asia kuin kotona Suomessa näen pihapuussa varpusia tai rusakon hyppimässä tiellä. Toinen ehdottomasti mainitsemisen arvoinen asia ovat luonnon äänet. Paitsi elefanttilauman rymistely pensaissa ja leijonien karjunta, on äänimaailma täällä jotain aivan uskomatonta.

Sarvikuonon kimpussa vierähti lähemmäs puoleen päivään, joten päädyimme iltapäivällä työskentelyn sijaan tekemään retken Port Alfrediin. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja oli todella lämmin. Alkaa näyttää siltä, että saan sittenkin vähän väriä pintaan – tähän mennessä ei ole ollut montaa päivää jolloin olisi ollut riittävät lämmintä ulkoilla shortseissa ja hihattomassa paidassa...

Illan kruunasi Braai, Etelä-Afrikkalainen ”barbeque”. Meillä on kämpän pihalla ihana nuotiopaikka, jonne kokoonnuimme grillaamaan ja rupattelemaan. Gabriel ja Oliver ovat lähdössä huomenna (Oliver kotiin Britteihin ja Gabriel toiseen puistoon kahdeksi viikoksi) ja tänne jäämme toistaiseksi vain minä, Mikael ja Elin.

Perjantai / Päivä 13

Yleensä herään täällä aamuisin lintujen lauluun (lue: kiljumiseen), mutta tänään havahduin klo.5:30 järkyttävään ryminään. Maanjäristyksen suljin pois vaihtoehdoista ja päädyin kakkosvaihtoehtoon: he*vetin marakatit. Lauma marakatteja juoksi ja pomppi peltikatollamme. Elinin hermot eivät kestäneet edes sen vertaa kuin minun, vaan hän kävi häätämässä eläimet muualle. Kiitos siitä.

Aamupäivä kaadettiin taas puita. Ilmeisesti edellisen viikon rakkuloista tulleet kovettumat suojaavat käsiäni tehokkaasti, sillä taisin selvitä ilman yhtään uutta rakkulaa tämän päivän raivaustöistä. Ennen puiden kaatamista yritimme löytää korppikotkan, josta joku ranger oli tehnyt havainnon puiston itäpuolella. Korppikotkassa sinällään ei ollut mitään ihmeellistä, mutta kun kyseisen lintulajin ei kuuluisi olla lähelläkään tätä aluetta, vaan ihan toisessa päässä koko maata. Linnusta olisi pitänyt saada näköhavainnon lisäksi valokuva, mutta valitettavasti emme löytäneet koko tipua.

Iltapäivällä lähdimme bongaamaan virtahepoja ja olimme sen verran onnekkaita, että näimme kolme tallustelemassa pitkin aukean laitaa. Normaalisti ne eivät juurikaan vietä päivisin aikaa muualla kuin vedessä.

Neljän aikaan Jacques lähti pyöräilemään ja sain häneltä autokyydin portille (tällä puolen puistoa ei siis todellakaan kävellä tai pyöräillä!). Lenkkarit jalkaan, iPod ja vesipullo kouraan ja tunnin juoksulenkki maailman upeimmissa maisemissa! Ainoa vaihtoehtoni oli juosta autotietä pitkin, koska tien molemmin puolin on luonnonpuistot (Kariega East ja Kariega West). Tieltä aukeaa mitä uskomattomin maisema puistoon: silmän kantamattomiin kukkuloita, meri siintää kaukana horisontissa, eläimet laiduntavat ruohikolla, yläpuolella lentää kotkia. Mitä muuta voisi enää toivoa? Ilma oli ehkä vähän turhan kuuma juoksemiseen, mutta aivan uskomaton kokemus silti. Ainoa todellinen miinus tuli autoista, jotka ajoivat ohi 120km/h nopeudella, eivätkä todellakaan vaivautuneet siirtymään vastakkaisen kaistan puolelle. Asfalttipiennarta ei ollut, eikä ruohikolle uskalla mennä juoksemaan käärmeiden takia.

Illalla currykanaa ja lasi hyvää viiniä hyvässä seurassa, huomenna kutsuu Port Alfred.

Lauantai / Päivä 14

Yritykseni päivittää blogia meni aivan totaalisesti pieleen. Jos minulla olisi paremmat mahdollisuudet päästä inernetiin, siirtäisin blogini jollekin aivan toiselle palvelimelle. Ensinnäkin kuvien lataamiseen menee lähes 5 minuuttia per kuva, eli mitään suurta kuvamäärää ei todellakaan pysty kerralla blogiin lataamaan. Toisekseen systeemi muuttelee fonttia itsekseen ilman mitään logiikkaa – kun yritän muuttaa kuvatektit pienemmälle fontille, ei tapahdu ensin mitään ja yhtäkkiä kyseinen teksti muuttuukin isoimmalle mahdolliselle fonttikoolle, jonka jälkeen en enää pysty muuttamaan sitä mitenkään. Noh, kaiken tämän hyvän jälkeen, yrittäessäni julkaista tätä sekametelisoppaa, ilmoittaa järjestelmä, että kirjoittamassani HTML-koodissa on virhe, jonka vuoksi sen julkaiseminen ei onnistu. Aha vai niin. No ei siinä muuta, mutta kun MINÄ EN SITÄ KOODIA KIRJOITTANUT vaan blogisysteemi itse. Pe*kele!

Ensi viikolla uusi yritys, jatkossa aion yrittää sitä, että julkaisen kuvat omana päivityksenään, joudutte siis valitettavasti itse yhdistelemään kuvat ja tekstin... jos nyt edes saan mitään päivityksiä julkaistua...

Mutta asiaan: Aamulla Port Alfrediin. Matkan varrella oli sattunut jokin käsittämätön onnettomuus, jossa hedelmälastissa ollut rekka oli syttynyt tuleen. Tuli oli ilmeisesti levinnyt melko lailla räjähdysmäisesti, sillä paitsi kontti, myös rekan nuppi oli tuhoutunut aivan täysin. Vajaan puolen tunnin ajomatka venähti tunnin pituiseksi. Tilanteessa näki kuitenkin hyvin erään kulttuurillisen eron Suomalaisten ja täkäläisten ihmisten välillä. Suomessa monikaan ei olisi jäänyt kiltisti odottelemaan vaan kiertotietä olisi lähdetty etsimään melko nopeasti. Täällä kaikki odottivat kiltisti, useimmat tulivat ulos autoistaan ja kävivät kyselemässä työmiehiltä mikä on tilanne. Kukaan ei vilkuillut kelloa, soittanut torvea tai näyttänyt muutenkaan ärtyneeltä.

Säät tuntuvat olevan selvästi lämpenemään päin, tuuli ei ole viime päivinä ollut ihan niin kovaa, eikä ainakaan niin jäätävän kylmää kuin ensimmäsellä viikolla ja ilmat ovat muutenkin olleet lämpimämpiä. Tänään oli varjossa peräti 28 astetta. Kesä on siis tulossa.

Port Alfredissa istuin ensimmäisen tunnin yrityksenäni päivittää blogia – reisille meni. Ehdin kuitenkin käydä ostamassa ihanat kengät (tyypillinen nainen! Oli Jacquesin kommentti) ennen kuin painelimme sea food –ravintolaan syömään. Maistoin elämäni ensimmäistä kertaa sushia ja pääruuaksi söin jotain paikallista kalaa, jolla tuskin edes on suomenkielistä nimeä. Hyvää oli joka tapauksessa. Ruoka ja pari lasia viiniä tippeineen 9,50€. Eikä paikka edes ollut ihan halvimmasta päästä.

Ruuan jälkeen palasimme jälleen Kentonin rannalle uimaan ja heittelemään frisbeetä. Rugbymatsi (Englanti vs. Australia) toimi ajan tappamiseen kun odoteltiin kello kuutta, jolloin voitiin tilata pizzat. Kämpillä muutama erä biljardia ja uskomattoman kauniin tähtitaivaan tuijottelua. Seisoin yksinäni talon päädyssä, lähellä aitaa katselemassa taivasta kun kuulin leijonan kävelevän ja murahtelevan jossain lähellä aidan toisella puolella... hmm, minä en näe sitä, mutta se ihan varmasti näkee minut ja tuo aita tuskin pitelee täysikasvuista leijonaa jos se todella haluaa tulla tälle puolelle.

Ai niin, jotain erikoista tapahtui tänään. Tultiin Kentonista kämpille ja ihmettelin miksi yhdestä keittiön pöydällä, hedelmäkulhossa olevasta greipistä oli revitty kaksi pientä palasta kuorta irti ja heitetty palaset pöydälle. Seuraavaksi näin kokonaisen greipin lattialla pöydän vieressä ja hetken kuluttua toisesta huoneesta löytyi puoliksi syöty, palasiksi revitty greippi leviteltynä pitkin lattiaa... Mukavin löytö tehtiin kuitenkin kylpyhuoneessa: apinanpaskaa ympäri suihkun lattiaa! Että kiitti niille, täällä ei vissiin kannata jättää ikkunoita auki kun poistuu kämpästä.

Sunnuntai / Päivä 15

Hengailupäivä jälleen. Sää on onneksi ihan ok, puolipilvinen, vähän tuulinen, mutta kuitenkin suht lämmin, eli koko päivää ei tarvinnut istua sisällä. Siispä lukemista, biljardia, ruuanlaittoa, biljardia, syömistä, lukemista, biljardia, ruuanlaittoa, biljardia, syömistä, lukemista... Vaihdoin myös huonetta nyt kun talossa on vähemmän väkeä – ryöväsin kämpän suurimman huoneen, jossa on oma kylpyhuone.

Aamulla löysin pohkeestani kaksi pienen pientä punkkia, joista toinen oli kiinni, toinen ei. Jacques sanoi pari päivää sitten että punkeilta ei voi välttyä jos työskentelee luonnossa, niitä on täällä niin paljon. Ne voivat kuitenkin levittää jonkinlaista punkkikuumetta, jonka Gabriel kuulemma oli sairastanut täällä ollessaan... Hän ainakin selvisi hengissä, mutta en tiedä oliko se mennyt itsekseen ohi vai vaatinut jonkin lääkityksen. Jacques oli sitä mieltä, ettei punkinpuremista juuri tarvitse olla huolissaan – ”just let me know if you get any symptoms...”