Lähdimme aamulla yhdeksän jälkeen Port Alfrediin, missä ensin perinteiseen tapaan hetkinen surffailua netissä. Ostin myös muutamia lehtiä lintuihin, luontoon ja valokuvaukseen liittyen. Täällä tuontilehdet ovat kalliita (samoissa hinnoissa kuin Suomessa), mutta laadukkaat paikalliset lehdet eivät. Kiiltäväkantiset lehdet, jotka suomessa maksavat yleensä noin 7-10€, maksavat täällä alle 4€.
Kävimme jälleen Quido’sissa syömässä, ensimmäistä kertaa täällä söin ravintolassa kunnon pihvin – 300g naudan ulkofilepihvi lisukkeineen + limu 10,5€. Ja oli hyvää. Valitettavasti sää oli niin tuulinen, ettäjouduimme istumaan sisällä ulkona syömisen sijaan, Quidos’s kun sijaitsee joen varrella rannalla erittäin kauniissa maisemissa.
Ruokaostokset kauppakeskuksessa, missä kävimme myös ihanassa kirjakaupassa. Se, että luonto on erittäin olennainen osa Etelä-Afrikkaa (huomioi myös luonnon merkitys työllistäjänä) näkyy hyvin myös kirjakaupoissa. Kirjakaupan kokoon nähden luontoaiheisia kirjoja oli paljon ja iso osa teoksista oli hyvin asiatäyteisiä, ei mitään kevyttä lukemista lapsille.
Paluumatkalla menimme hakemaan Pizzapaikasta illaksi pizzat mukaan. Juutuimme kuitenkin paikallemme muutamaksi tunniksi katsomaan rugbya ja juomaan parit drinkit. Illalla kämpillä biljardia – jostain syystä pelasimme ihan superhuonosti kaikki (tai ainakin minä, Aliya ja Jaques) ja lopetimmekin pelaamisen kuuden pelin jälkeen. Muutama jakso ”How I met your mother” –sarjaa ja nukkumaan ennen puolta yötä.
Sunnuntai / Päivä 43
Perinteinen sunnuntai, hengailua siis. Ylös sängystä hyvin nukutun yön jälkeen kello 9.03. Sää oli ensimmäistä kertaa tällä viikolla ihan kohtalainen, ei täysin aurinkoinen, mutta ei täysin pilvinenkään. Otin muutamia valokuvia pihalla ja tutkailin talomme ympärillä pyöriviä elukoita tree housesta käsin.
Päivän aikana emme sunnuntaiseen tapaan tehneet mitään erikoista, luimme kirjoja ulkona, pelasimme biljardia ja (jälleen) katsoimme sarjaa How I met your mother. Miksi sitä ei näytetä Suomessa, hemmetin hauska sarja!
Illalla oli tarkoitus järjestää braai, mutta tuuli yltyi lähes myrskylukemiin ja tihutti vettä, joten päädyimme grillaamaan lihamme sisällä takassa, lopputulos siis jokseenkin sama – goooood!
Maanantai / Päivä 44
Jacques tunsi itsensä aamulla kovin kipeäksi, joten päädyimme aamupäivällä vain istumaan sohvalla ja katsomaan How I met your motheria – enää muutama jakso niin olemme katsoneet koko 3. ja 4. tuotantokauden, jonka jälkeen Jacques lupasi tuoda meille kaudet 1 ja 2.
Jacques sai järjestettyä itselleen lääkäriajan Kentonista klo.12, joten pakkauduimme autoon klo.11 ja ajelimme kaupunkiin. Sparista pientä purtavaa ja päälle surffailua netissä. Jacquesin vapauduttua tohtorin luota Aliya oli vielä pahasti vaiheessa netin kanssa, joten minä, Jacques ja Mikael menimme istumaan läheiseen kahvilaan. Juustokakkua, namii! Jälkiruuan päälle ajelimme pizzapaikkaan lounaalle, tosin söimme hampurilaiset pizzan sijaan...
Niin ja Jacquesin tauti, ihan niinkuin hän itse aamulla epäili, tick bite fever, jonka saa punkin puremasta. Erikoista on se, että Jacques on työskennellyt luonnonpuistoissa jo useamman vuoden, eikä ole koskaan sinä aikana sairastanut tautia (ainoastaan joskus 7-vuotiaana kerran). Kuulemma lähes aina vähintään yksi jokaisesta volunteer-ryhmästä saa taudin, meidän aikana kukaan ei vielä ole sitä sairastanut, eli... No joo, Gabriel sairasti, mutta se tapahtui ennen kuin me olimme täällä.
Itse asiassa ”hauska” sattuma: istuimme kaikki neljä katsomassa telkkaria olohuoneessa ja odottamassa että voisimme lähteä kaupunkiin. Pidin jalkojani pöydän reunalla ja vilkaistessani niitä kiinnitin huomiota siihen, että oikeaan jalkapöytääni oli ilmestynyt toinen pisama (siinä kuuluisi olla vain yksi!). Hmmm, ei pisama vaan jotain ihan muuta - punkki. Taisi olla kuudes tai seitsemäs kiinnittynyt näiden kuuden viikon aikana. Lisäksi ehkä parisenkymmentä olen löytänyt juoksentelemassa koivillani. Niin ja se yksi, joka oli kiinni varpaassani, ja jota en nähnyt, mutta olin ilmeisesti huomaamattani rapsuttanut sen irti niin että pää jäi varpaaseeni ihon alle sillä seurauksella, että nyt varpaassani on ollut epämääräinen rupi jo reilut kolme viikkoa. Reilut kaksi viikkoa se kutisi aivan vietävästi, onneksi ei enää. Eikö ole kiva kun jaan kanssanne nämä asiat?
Kyliltä takaisin kämpille, yksi jakso How I met your motheria ja sen jälkeen liikenteeseen hetkeksi. Pesimme safariauton, koska urpot Red-Winged Starlingit (rastaita) kuvittelevat näkevänsä vieraita lintuja auton peileistä ja hyppivät siksi auton päällä sillä seurauksella, että ovet ja etupenkit ovat täynnä linnunp*skaa. Auton pesun jälkeen tankille ja hakemaan puita, sekä erittäin lyhyt game drive, jonka kohokohta olivat linnut ja lentävät termiitit.
Kuulostaa ehkä tylsältä, mutta – termiitit kasvattavat itselleen siivet vain silloin kun ne lähtevät pesästä uuden kuningattaren perässä perustamaan uutta pesää. Tällöin sankka joukko lentäviä termiittejä laskeutuu sopivaksi katsomaansa paikkaan ja alkaa rakentaa pesää. Käytännössä näimme siis maassa halkaisijaltaan reilun metrin alueella kuhisevan kasan termiittejä valtavine siipineen. Niiden seassa seisoi yksi kutojalintu ahmimassa ötököitä (muilla ei ollut asiaa hänen apajilleen). Ne monet termiitit, jotka yrittivät pelastaa nahkansa lentämällä pois, joutuivat ympräillä lentävien satojen pikkulintujen suuhun – yksikään termiitti ei päässyt yli metrin päähän pesästä. Ilmiö ei ole ennenkuulumaton, mutta sitä ei todellakaan näe joka päivä.
Illalla lisää How I met your matheria, päätimme neljännen tuotantokauden, toivottavasti Jacques saa pian järjestettyä meille kaksi ensimmäistä kautta. Niin ja sää - tänään piti olla jo parempi ilma, tälle viikolle oli luvattu mukavaa auringonpaistetta, mutta aamulla kun kurkistin verhon raosta ulos, jouduin hetkisen miettimään onko ikkunamme todella likainen vai onko ulkona niin sumuista että en melkein näe porttia pihan toisella puolella. Ikkuna ei ollut likainen vaan koko päivän oli uskomattoman sumuista. Aamupäivän satoi epämääräistä sumusadetta, joka loppui siksi aikaa kun ajelimme ympäriinsä – vain alkaakseen kaatosateena heti kun pääsimme takaisin sisälle. Nice!
Ai niin, se ampumavälikohtaus/ryöstö, joka tapahtui pari viikkoa sitten – tekijä saatiin kiinni vain muutamaa päivää myöhemmin Port Elizabethissa pankin valvontakameroiden kuvamateriaalin avulla. Tekijä on 15-vuotias ja hänen veljensä asuu Kentonissa, tekijä itse jossain muualla. Tekijä pidetään ainakin toistaiseksi vangittuna Port Elizabethissa, sillä jos hänet tuotaisiin tänne, hän pääsisi välittömästi hengestään. Kuten jo aiemmin mainitsin, eivät täkäläiset (=Kentonilaiset) tummaihoiset tapa ihmisiä ja he ovatkin todella raivoissaan tälle kaverille, koska tietenkin hän onnistuu teollaan romuttamaan tummaihoisten mainetta entisestään. En sitten tiedä miten hänen täkäläiselle veljelleen käy, käsittääkseni hänellä ei ole mitään osaa eikä arpaa tapauksen suhteen – olettaisin kuitenkin hänen pyrkivän mahdollisimman nopeasti kauas Kentonista...
Tiistai / Päivä 45
Yöllä satoi oikein kunnolla vettä, mutta aamulla paistoi aurinko ja jo ennen kahdeksaa oli varjossa 22 astetta lämmintä. Siispä shortsit jalkaan, hihaton paita päälle ja menoksi. Suuntasimme ensimmäiseksi respaan (itäpuolelle siis) kopioimaan lisää pohjia elefanttien identifiointia varten, jonka jälkeen ajoimme itäpuolen halki tähyillen puhveleiden perään (eipä näkynyt...).
Länsipuolelle palattuamme suuntasimme melko pian kulkumme pois yleisimmin käytetyiltä teiltä supermutaisille reiteille. Näillä autoilla mennään ihan mihin vaan ja ihan mistä vaan... Yhtäkkiä Jacques bongasi yhden urosleijonan makaamassa pensaan alla kymmenkunta metriä sivuun tieltä, jolla juuri ajoimme. Hän käänsi auton nokan kohti kissaa ja sukelsimme pensaiden välistä lähemmäs – ja melkein ajoimme seitsemän muun leijonan yli! Koko lauma makasi pitkin pituuttaan (osa jälleen kerran selällään...) ruohikolla. Istuimme hetken aikaa katsomassa kissoja, mutta ne näyttivät siltä, etteivät ole ihan heti liikkumassa yhtään mihinkään, joten lähdimme metsästämään elefantteja.
Ajelimme kukkulan päällä kohti laaksoa kun näimme elefanttilauman kirjaimellisesti juoksevan alas vastakkaista rinnettä. Tällä kertaa näki erittäin hyvin, mitä Jacques tarkoitti sillä ettei viittätuhatta kiloa juoksevaa elefanttia tai sarvikuonoa pysäytetä noin vain – hitto ne menee kovaa! Jatkoimme siis matkaamme alas laaksoon, minne norsutkin olivat menossa. Kuulimme niiden kulkevan pensaikon takana ja odotimme, josko ne olisivat tulossa meitä kohti. ”Well, they don’t sound to be really happy...” totesi Jacques kun ilma täyttyi elefanttien huudoista ja äänistä, joka lähtee puista kun norsut raivoissaan puskevat puita nurin. Eh eh, pakki valmiina?
Löysimme eläimet hetken kuluttua sivummalta ja ne vaikuttivat suhteellisen rauhallisilta. Yhteensä paikalla oli 18 eläintä, joten ison uroksen lisäksi eräs toinen uros ja yksi muu elefantti puuttuivat. Identifiointikin eteni taas asteen verran...
Aamupäivän aikana taivas vetäytyi pilveen, aurinko näyttäytyi vain aina silloin tällöin. Erikoisinta oli kuitenkin se, että kesken kirkkaan auringonpaisteen, ilman mitään ennakkovaroitusta taivaalta alkoi tippua valtavia vesipisaroita ja kuuro yltyi noin 20 sekunnin rankkasateeksi. Koko tämän ajan suoraan yllämme ei ollut pilviä, sivummalla tosin oli. Hienoin näky oli kuitenkin se, kun sade meidän osaltamme lakkasi ja katsoimme auton oikealle puolelle, näimme samanlaiset valtavat vesipisarat syöksymässä rankkana kuurona alas viereiseen laaksoon ihan muutaman kymmenen metrin päässä.
Lounaan jälkeen kävimme heittämässä roskat länsipuolelle ja bongasimme mangustin, sekä kilpikonnan, joka käveli uhkaavasti aidan vieressä sähköpiuhan alla – veimme sen tietysti sivummalle. Uusi yritys löytää puhvelit osoittautui yhtä huonoksi kuin aamuinen, ei siis mitään tietoa missä ne kulkevat. Leijonatkin olivat vaihtaneet paikkaa ja elefantit painelivat pusikkoon jo silloin kun viimeksi näimme ne – olimme jälleen ainoa ryhmä yhden toisen safariauton lisäksi, joka näki ne. Jei.
Jacques oli suunnitellut huomiselle yösafaria, mikäli sää olisi parempi kuin tänään, joten päädyimme lähtemään kylille ja pizzalle tänään huomisen sijaan.
Ilta venähtikin aamuun asti. Hoidimme ruokaostokset vähän ennen kuutta, jonka jälkeen menimme istumaan pizzapaikkaan. Paikalle sattui myös kaksi Kariegan rangeria, sekä joukko jotain muita Jacquesin tuttuja. Kun paikka suljettiin joskus puolen yön jälkeen, siirryimme koko porukka etupihalle pöytien ääreen jatkamaan jutustelua. Jossain vaiheessa Lex sai ajatuksen, että meidän pitää siirtyä eräälle toiselle rannalle jatkamaan iltaa nuotion ääreen. Tuumasta toimeen. Istuimmekin toisella rannalla, nuotion ääressä, aina auringonnousuun saakka – auringonlasku toisella ja auringonnousu toisella rannalla. Kämpille palasimme joskus kuuden aikaan ja Jacques päätti olla asettamatta mitään kellonaikaa, milloin meidä pitää olla valmiina lähtöön.
Keskiviikko / Päivä 46
Muutaman tunnin unien jälkeen siirryimme Aliyan kanssa pihalle aurinkoon makaamaan. Onnistuinkin polttamaan alaselkäni aika huolella – yläselkään olen jo aiemmin saanut vähän väriä, joten se ei palanut juuri lainkaan.
Jacques ilmestyi kämpällemme joskus vähän ennen puolta päivää ja ilmoitti että lähdemme nyt käymään Port Alfredissa. Lounaaksi mättöä KFC:sta ja iltapäivällä Game Drivea.
Lyhyeksi jääneen edellisen yön takia Jacques päätti suoda meille kunnon yöunet ja siirtää yösafarin huomiselle. Sen sijaan koomailimme sohvalla koko porukka katsomassa kaksi elokuvaa putkeen.
Torstai / Päivä 47
Aamulla lähdimme puhvelien metsästykseen, tuloksetta. Sen sijaan Jacquesin pomot, Helena ja Andrew Warren kysyivät Jacquesilta, josko voisimme yrittää löytää heille joulumännyn (täällä ei ole kuusia!). Warrenit asuvat kahden koiransa ja nelikuisen poikansa kanssa puiston itäpuolella, aitojen sisäpuolella siis. Heidän taloltaan on upeat maisemat alas joelle ja kauas laaksoon. Löysimmekin tarkoitukseen sopivan männyn ja toimitimme sen perille. Joimme kahvit Warreneiden kuistilla ja ihailimme alapuolella, joessa uiskentelevia virtahepoja.
Paluumatkalla löysimme alle vuorokauden vanhan bushbuck-vauvan kuolleena ruohikolta. Se näytti täysin koskemattomalta, oli ehkä kuollut kylmään edellisenä yönä – tai sitten synnytyksessä oli mennyt jotain pieleen. Tällä hetkellä kaikkialla pyörii runsaasti antilooppivauvoja, joten näemme niitä (yleensä elossa) ihan koko ajan.
Lounaan jälkeen Jacques vei meidät Howesveltiin. Koska ainoastaan neljällä ihmisellä (kahdella puiston omistajista, Jacquesilla ja päärangerilla) on avain Howesveltin porttiin, eikä hotellivieraita viedä sinne koskaan, olemme käytännössä ainoat ihmiset, jotka siellä tällä hetkellä käyvät. Hyvä puoli on se, että ympärilläsi on 3000 hehtaaria tilaa ja takuuvarmasti et törmää keneenkään niillä hehtaareilla. Huonoksi puoleksi taas laskisin sen, että hämähäkeillä on runsaasti aikaa kutoa seittejään tien yli – seittejä on koko laaksoon johtavan, muutaman kilometrin mittaisen tien matkalla muutaman kymmenen metrin välein. Voitte siis kuvitella, kuinka monta hämähäkkiä sain nyppiä itsestäni noiden muutaman kilometrin aikana. Eikä ne kaikki suinkaan ole mitään pienen pieniä ja tylsän värisiä...
J: ”hmm, jumping spider.”
I: ”Hell yeah I can see it’s jumping! Where the hell did it go!?”
J: ”hmm, boxer spider!”
I: ”I really don’t wanna know more....”
Iuh.
Howesvelt on mielestäni todella kaunista aluetta, yllättävän erilaista verrattuna Kariegan kahteen muuhun osaan, vaikka kaikki kolme osaa ovatkin kiinni toisissaan. Bongasimme jälleen hyppyantilooppilauman, mikä oli hyvä, sillä Aliya ei ollut ennen nähnyt niitä. (Niitä ei siis ole Kariegassa muualla kuin Howesveltissa.)
Päivällisen jälkeen pakkauduimme safariautoon ja suuntasimme yösafarille juuri sopivasti ennen auringonlaskua. Ennen kuin ehti tulla pimeää, löysimme leijonat makaamassa tiellä. Tai siis kaksi aikuista naarasta makasivat aivan keskellä tietä ja pennut ruohikolla tien vieressä. Koko lauma näytti olevan täydessä unessa, mutta päätimme jäädä odottamaan jos ne vaikka päättäisivät aktivoitua pimeän tultua. Eläimistä näki, etteivät ne olleet syöneet ainakaan kunnon ateriaa pariin päivään, joten elättelimme toiveita, että ne mahdollisesti lähtisivät ruuanhakumatkalle.
Eläimiin tulikin vähän eloa kahdeksan jälkeen, ne nousivat hiljalleen ylös ja tassuttelivat yksi kerrallaan tietä eteen päin. Seurasimme viimeisen pennun perässä vain todetaksemme niiden siirtyneen toiseen paikkaan makaamaan. Erikoista oli kuitenkin se, että urokset etsivät naaraitaan jossain lähistöllä – kuulimme siis niiden kutsuvan karjunnan jostain pensaiden takaa. Naaraat eivät ilmeisesti kuitenkaan halunneet tulla löydetyksi, koska ne päättivät jättää vastaamatta kutsuun. Jonkin ajan päästä starttasimme auton ja jatkoimme matkaa.
Joimme kuumat kaakaot ja söimme omenapiirakkaa tuhansien tähtien alla (pilvetön taivas ja musta Afrikan yö vailla valosaastetta!), samalla kun Jacques kertoi meille joistain tähtikuvioista ja ilmansuuntien etsimisestä taivaankappaleiden mukaan. Kuulimme myös leijonien karjunnan kauempaa, ehkä urokset olivat lopultakin löytäneet perheensä... Loppumatkasta bongailimme lähinnä antilooppeja, Srub Hareja (eräs pupulaji), sekä Springhareja. Springhare on uskomattoman hauska elukka, jotain kengurun ja pupun välimaastosta; noin rusakon kokoinen, vaalea toffeenruskea turkki, isot korvat, perässä vedettävä häntä ja pienen pienet etujalat. Ne liikkuvat kengurun tavoin pomppimalla takajalkojensa varassa. Huisia.
Perjantai / Päivä 48
Aamulla aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta seitsemän jälkeen, mutta kun olimme lähdössä kahdeksalta, oli taivaalle ilmestynyt pilviä. Aamun Game Drive siis puolipilvisessä, kuitenkin aurinkopainotteisessa säässä. Sää oli itse asiassa todella kuuma, Aliya ainakin poltti kasvonsa ja etureitensä, itse grillasin olkavarteni ja rintakehäni hiukan punakaksi.
Aamupäivän Game Driven tarkoituksena oli löytää leijonat ja/tai elefantit. Erityisesti olimme kiinnostuneita leijonista, joista selvästi viime yönä näki, etteivät ne olleen hetkeen syöneet ja olisivat siis mahdollisesti etsimässä syötävää. Ensimmäinen puolisentoista tuntia ajelimme näkemättä juuri mitään, sitten bongasimme sarvikuonot ja hetken kuluttua ajoimme melkein kahta elefanttia päin. Näköhavaintomme rajoittui näihin kahteen urokseen, mutta kuulimme kuinka muu lauma kaatoi puita tieltään kulkiessaan tiheikössä.
Jatkoimme vielä ajelua hetken aikaa ja löysimme paljon leijonan jälkiä. Jäljet johtattivat meidät tielle, jolta löysimme aikuisen kudun (eräs antilooppilaji) korvan (kyllä, pelkästään korvan. Ja kuduilla on todella isot korvat!), sekä puoliksi syödyn kudun vastasyntyneen vasan tai sikiön. Muutaman metrin päässä rinteellä oli isohko alue täynnä verta. Olimme ajaneet kyseistä tietä vain paria tuntia aiemmin, eikä siellä silloin ollut merkkiäkään lounaasta. Leijonat eivät siis täyttäneet vatsaansa viime yönä, vaan vasta tänään aamupäivällä.
Todennäköisesti naaraskudu oli joko juuri synnyttämässä, jolloin se on ollut pienen hetken ajan helppo saalis leijonille, tai sitten leijonat olivat tappaneet sen muuten vaan, repineet mahan auki ja kiskoneet vatsassa olleen sikiön ulos, syöneet puolet siitä ja heittäneet sen sitten tielle. Loppuosa ruhosta oli kadonnut - emme löytäneet sitä, emmekä leijonia mistään vaikka pyörimme lähipensaissa reilun puolisen tuntia. Tätä kutsutaan luonnoksi.
Koska päivä oli todella lämmin, Jacques päätti viedä meidät joelle uimaan. Matkalla kävimme ostamassa kylmää juotavaa hotellin ravintolasta. Aiemmin olemme käyneet puiston sisällä uimassa vain Howesveltin puolella, nyt ajoimme itäpuolen halki toisen luonnonpuiston puolelle Kariega Riverin rantaan. Kariega River kulkee siis myös Kariegan omien maiden halki, mutta Kariegan puolella on virtahepoja, joten sillä puolen emme voi uida. Vesi joessa on mukavan lämmintä ja polskimme varmaan lähemmäs tunnin, ennen kuin rantauduimme ja jouduimme Jacquesin mutapommituksen kohteeksi. Siispä takaisin uimaan.
Jacques toimitti meille tänään ”How I met your Mother” –sarjan kaksi ensimmäistä tuotantokautta, eli nyt pääsemme suorittamaan noita kahta kautta. Illalla vilkaisu peiliin kertoi karua kieltään siitä, kuinka helposti nahka palaa. Auts.
Huomenna Port Alfred. Ensi viikolla olisi siis suunnitelmissa viettää yksi päivä Addo Elephant Parkissa, lauantai Grahamstownissa, yksi päivä ja yö campingin parissa. Toivottavasti säät suosivat ja saamme mahdutettua ohjelmaamme myös pari yösafaria ja rannalla makaamista...
Maanantai / Päivä 37
Aamu valkeni harmaana ja totesin että on aika ottaa sadetakki mukaan, vaikka vielä ei satanutkaan. Aloitimme päivän työt viemällä roskat keräyspisteeseen puiston itäpuolelle. Roskapusseja pakatessamme bongasimme valtavan hämähäkin säkkien seasta. Ongelmana oli se, että kyseinen hämähäkkilaji on myrkyllinen (ei vaarallisen myrkyllinen, mutta et halua sen purevan sinua...), joten sen saaminen pois roskapussien seasta oli asteen verran haasteellista.
Roskatoimituksen jälkeen lähdimme metsästämään elefantteja. Jacques oli nähnyt lauman eräällä rinteellä kun ajelimme itään päin, mutta nyt norsuja ei näkynyt missään. Reilun tunnin ajelun jälkeen paikallistimme lauman eräältä rinteeltä ja parkkeerasimme auton alas laaksoon, minne Jacques oletti eläinten olevan tulossa. Katselimme elefanttein tuhovimmaa kun ne surutta kaatoivat puita vastapäisellä rinteellä. Ovathan ne isoja eläimiä, mutta silti on jotenkin käsittämätöntä, miten ne raivaavat kaiken tieltään, tallovat pensaat ja puskevat puut nurin. Jacques kertoi, että paitsi elefantit, ennen kaikkea sarvikuonot ovat kovia säästämään energiaansa – kun ne kulkevat alamäkeen, niillä on tapana juosta, koska niiden massalla se on helpompaa kuin yrittää kulkea hiljakseen askel kerrallaan. Tämän takia odottelimme elefantteja alhaalla, emmekä ajaneet tietä pitkin ylös niitä vastaan Aliya kysyikin että mitäs sitten jos satut ajamaan ylämäkeen ja lauma sarvikuonoja tai elefantteja tulee juosten vastaan. ”No kyllä ne yleensä parhaansa mukaan yrittävät kiertää ajoneuvon, mutta voit kuvitella että neljää tai viittä tonnia juoksevaa massaa ei ole kovin helppo pysäyttää...”.
Lähdimme siis liikkeelle kahdeksan aikaan ja jo ennen yhdeksää alkoi tihuttaa vettä. Jossain vaiheessa sade lakkasi, mutta alkoi sitten uudestaan entistä kovempana, ei varsinaisesti rankkasateena, mutta tiheänä sumuna, joka kyllä kostutti tehokkaasti.
Aamulla pelastimme myös sähköaitaan kävelleen kilpikonnan, niitä kuolee valitettavasti aina silloin tällöin kun ne yrittävät alittaa aitaa ja jäävät kiinni sähkövirtaan. 13 000 volttia on vähän liikaa isollekin kilpikonnalle...
Sade jatkui vielä lounaan jälkeen kun Jacques tuli hakemaan meitä. Olimme joka tapauksessa menossa koululle iltapäivällä ja ennen sinne lähtöä meillä olisi aikaa vain vajaa tunti. Sateen takia Jacques katsoi hyödyttömäksi lähteä vain ajelemaan ympäriinsä, joten istuimme sen ajan olohuoneessa jauhamassa pa*kaa. Alyia ja minä olimme todella väsyneitä ja nuokuimme sohvalla, mihin Jacques totesi että jopa ruumishuoneella on elävämpää menoa. Kiitos siitä.
Puoli kahden aikaan lähdimme painelemaan puiston itäpuolelle vaihtamaan autoa ja selvittämään mistä koko hommassa oikein on kyse. Siis joku iso ryhmä Saksalaisia on kuvaamassa jotain tv-ohjelmaa täällä, ilmeisesti kyse on jostain seíkkailukisa-tyyppisestä ohjelmasta. Kaivoimme siis viime keskiviikkona koulun pihaan valmiiksi kuusi monttua appelsiinipuita varten. Nyt nappasimme mukaamme puiden taimet, lisäravinnesäkit (tai jotain?) ja lapiot.
äärimmäisen huvittavaa seistä pienen ja alkeellisen farmikoulun pihalla, ympärillä tummaihoisia lapsia resuisissa koulupuvuissaan kun pihaan ajoi 12 uutta, valkoista ajoneuvoa jonossa. Ryhmän jäsenet tuntuivat olevan kovasti innoissaan paikallisesta menosta ja kyselivät meiltä mitä me teemme lapsien kanssa tai mitä me teemme luonnonpuistossa conservation-projektin parissa. Ryhmän jäsenet istuttivat puut, koulun opettajat ja oppilaat lauloivat ja tanssivat ryhmälle ja heitä kierrätettiin koulun alueella rehtorin selostaessa koulun tiloja, historiaa ja nykyistä toimintaa.
Kukaan meistä ei oikein tiennyt, mikä meidän roolimme paikan päällä on, Jacques ohjeisti meitä vain kulkemaan oppilaiden seassa ja olemaan valmiina vastaamaan saksalaisten kysymyksiin, jos heillä sellaisia on. Niin ja meidän piti edes yrittää näyttää eläviltä. ;)
Huvittavinta kaikessa oli se, että ryhmän ”keulahahmo”, joku nouseva tähti Saksassa (näyttelijä käsittääkseni), ei astunut jalallaankaan koulun takapihalle, minne puut istutettiin. Koko muu ryhmä pyöri siellä innoissaan lapiot ja kastelukannut käsissä, mutta ladya ei näkynyt missään. Kun menimme Alyian kanssa täyttämään vesikanistereita, näimme naisen seisovan yhtävättärensä kanssa koulun seinustalla autojen lähettyvillä – kaukana kaikista muista. He kyllä tervehtivät meitä ystävällisesti, mutta siihen pitkälti jäi hänen osuutensa ohjelman tästä osasta.
Puiden istutuksen jälkeen yksi ryhmän jäsenistä haki autosta jalkapallon saaden aikaan hirveän metelin ja lauman sekopäisenä juoksevia poikia. Lähes kaikki kuvausryhmän miehet ja Jacques siirtyivät kentälle potkimaan palloa, minä ja Alyia jäimme viettämään aikaa tyttöjen kanssa. Ensin he opettivat meille paikallisia ”taputuspelejä” - miksikä niitä kutsutaan?! Pitää taputtaa kaverin kanssa oikealla tavalla oikeassa rytmissä samalla kun lauletaan jotain lorua... no ihan sama, niitä kuitenkin. Ihan hullua, tummilla ihmisillä täällä on aivan käsittämätön rytmitaju, eikä xhosan kieli helpottanut asiaa yhtään. Aikamme taputeltuamme siirryimme pelaamaan ”catch and drop” (tms?) - nimistä peliä, jossa yritettiin osua tennispallolla vastakkaisen joukkueen pelaajiin. Lopulta kuvausryhmän naiset liittyivät seuraamme ja pelasimme netballia (suomeksi?). Kaiken kaikkiaan tuli lämmin ja oli kivaa.
Päädyimme takaisin kämpille vasta kuuden aikaan väsyneinä ja nälkäkuoleman partaalla. Kokkailua, ruokailua ja leffa.
Tiistai / Päivä 38
Aamulla kitkemään puiden taimia itäpuolelta. Työskennellessä pari tuntia hujahti ihan huomaamatta – kämmeneni eivät kyllä ole samaa mieltä... Työskentelimme käytännnössä ihan respan vieressä, tien varressa ja ohi ajavia hotellivieraita tuntui kovasti ihmetyttävän miksi kyykimme pensaikoissa.
Jatkoimme matkaa ajatuksella ”jos vaikka sattuisimme löytämään elefantit” – siispä takaisin länsipuolelle. Löysimme melko pian jälkiä ja lähdimme seuraamaan niitä. Rupattelimme niitä näitä kun yhtäkkiä kaksi elefanttia melkein juoksi päin autoamme mutkan takaa. Pakki päälle ja tilaa eläimille. Ajoimme tien sivuun ja katselimme kun lauma hiljalleen tallusti ohitsemme. Pikkuelefantit osoittavat toisinaan mielenkiintoa autoamme kohtaan ja tänäänkin yksi tuli heiluttelemaan kärsääntä autoa kohti ihan muutaman kymmenen sentin päähän. Isot elefantit eivät juuri tunnu huomaavan meitä, joskus ne saattavat tuijotella hetkisen, mutta pääasiassa ne keskittyvät syömiseen ja tarvittaessa vähän tuuppivat autoa jos tulee ahdasta.
Iltapäivällä törmäsimme jälleen elefantteihin. Tällä kertaa itse asiassa onnistuimme saamaan itsemme vähän pinteeseen näiden jättiläisten kanssa. Ajoimme offroadia, käytännössä olimme keskellä pensaikkoa ja elefanttilauma ohitti meidät hiljalleen molemmin puolin safariautoa. Kaksi urosta päätti aloittaa ”leikkitappelun” ajoneuvomme takana, mistä Jacques ei oikein tykännyt – niillä kun on tapana olla huomaamatta yhtään mitään silloin kun ne tappelevat ja elefantti istumassa konepellillä tai ylipäätään puskemassa autoa ei kuulosta kovin hyvältä. Ongelmana oli se, että emme voineet ajaa pois tilanteesta, sillä matriarkka, lauman johtava (ja suurin) naaras, seisoi suoraan ajoneuvomme edessä tukkien tien. Siinä sitten odoteltiin hetkinen kunnes koko lauma oli ottanut vähän etäisyyttä ja pääsimme jatkamaan matkaamme.
Seuraava bongaus oli iso urosleijona, joka söi pahkasikaa pensaan alla. Pääsimme jälleen kerran ihan muutaman metrin päähän – kun vain voisin jakaa kanssanne leijonan kidassa murskautuvien possun kylkiluiden äänen. Aliyan kävi kovasti sääliksi possua, jonka takia saimme jälleen kerran mehukkaan ja huumorilla höystetyn keskustelun aikaiseksi. Ylipäätään täällä on meininki vähän sitä, että istutaan rennosti autossa leijonien, sarvikuonojen tai elefanttien ympäröimänä, heitetään huulta ja pilkataan toisiamme minkä ehditään. Tai lähinnä se on Jacques, joka pilkkaa meitä tyttöjä, nykyään lähinnä Aliyaa, koska minä olen oppinut olemaan kysymättä tyhmiä kysymyksiä. ;)
Jacques on todella sarkastinen persoona, jolla on aina takataskussa valmiina joku nokkela vastaus jokaiseen kysymykseen. Esimerkiksi kun Aliya ensimmäisenä päivänään täällä näki sarvikuonot itäpuolella (kaksi aikuista ja poikanen) ja kysyi että onko tuo pieni poikanen, vastasi Jacques ilme värähtämättä: ”ei kun se on kääpiö”. Uusien ihmisten kanssa on aina hauska katsoa kuinka pitkälle Jacques voi vitsailunsa viedä. Claire esimerkiksi jäi tosissaan miettimään kerran, kun ajelimme länsipuolella iltapäivällä kahden aikaan, emmekä nähneet yhtäkään eläintä lähes puoleen tuntiin – Jacques ilmoitti Sarahille ja Clairelle että ”Niin tosiaan kello ei ole vielä kolmea, kaikki eläimet on vielä häkeissään ja ne vapautetaan kolmelta kun hotellivieraat tuodaan Game Drivelle...” . Hilarious.
Kaiken kaikkiaan se, miten me näemme ja koemme eläimet, poikkeaa merkittävästi turistien kokemuksista. Olennaisin ero on se, että meillä on aikaa ja oikeus seistä paikallamme vaikka kaksi tuntia katsomassa eläimiä jos haluamme. Rangereiden pitää antaa tilaa toisilleen, jotta jokainen autolastillinen pääsee näkemään puiston tähdet. Toisekseen me olemme yleensä aina se ryhmä, joka bongaa eläimet ensimmäisinä ja hyvin usein on käynyt niin että me olemme saattaneet seurata elefanttilaumaa tunnin ajan, kunnes ne ovat painelleet pensaisiin niin että kukaan muu ei niitä enää näe. Tietysti meidän velvollisuutemme on antaa tilaa rangereille vieraineen, mutta olemme pääasiallisesti liikkeellä eri aikaan, joten tähän tilanteeseen törmäämme vain harvoin. Hotellivieraat viipyvät keskimäärin kolme päivää puistossa ja sinä aikana he käyvät kuudella Game Drivella, joista kukin kestää kolmisen tuntia. Me vietämme puistossa noin 6-8 tuntia joka arkipäivä ja näemme samat leijonat, elefantit ja sarvikuonot useamman kerran joka viikko ja esimerkiksi elefanttien kanssa tehtävänämme on yrittää identifioida eläimet – pääsemme siis paljon lähemmäs eläinten ”persoonallisuutta” ja opimme tuntemaan ne paremmin kuin turistit.
Illalla normisetti: ruuanlaittoa, biljardia ja tiistai-iltaiseen tapaan huomisen koulupäivän oppituntien sisällön suunnittelua. Teimme esimerkiksi tehtävän, jossa kirjoitamme taululle lauseita, joista puuttuu sana tai kaksi. Puuttuvat sanat listaamme myös taululle, jotta oppilaat eivät voi keksiä aukkojen tilalle ihan mitä vain. Saimmekin suunnattoman suurta hupia kun sekoittelimme sanoja ja kokeilimme laittaa niitä väärille paikoille, jolloin lauseista tuli tietenkin aivan älyttömiä. ”In the morning I brush my orange.” ”The ostrich is the largest bread in the world.” ”Cars need raincoat and teeth to move.” Saa nähdä miten pihalla oppilaat ovat huomenna koulussa...
Niin ja päivän sää; pilvinen ja ajoittain aavistuksen verran tihkusateinen.
Keskiviikko / Päivä 39
Aamulla kurkistus verhon raosta paljasti jälleen harmaan taivaan. Päivällä saimme jälleen tihkusatetta, muuten sää oli ihan ok, ei kovin kylmä.
Aamulla meidän piti mennä hotellin ravintolalle selittämään saksalaiselle kuvausryhmälle, mitä me käytännössä teemme koululla tai mistä koko vapaaehtoistyö-ohjelmassa on kyse. Tai siis Jacquesin piti mennä selittämään, meidän piti vain edustaa taustalla ja jälleen yrittää näyttää eläviltä. Älyttömintä kaikessa oli se, että ryhmä olisi aivan hyvin voinut esittää kysymyksensä maanantaina koululla, eikä pyytää meitä erikseen pitämään jotain puhetta. Osa porukasta kyselikin meiltä koululla kysymyksiä liittyen meidän panokseemme koulun suhteen ja conservation-projektiin ylipäätään, mutta koska kaikki eivät olleet kuuntelemassa vastauksiamme, piti meidän raahautua aamulla seitsemältä aamupalapaikalle.
Jacques oli selkeästi ilmoittanut, että meidän pitää lähteä viimeistään kahdeksalta ja ryhmä oli kuulemma lähdössä lentokentälle puoli yhdeksältä. Käytännössä odottelimme ensin koko ryhmää saapuvaksi ja kun kaikki muut olivat paikalla, puuttui vielä ryhmän päätähti ja kello oli jo pitkälti yli kahdeksan. Jacques pääsi aloittamaan puheensa joskus puoli yhdeksän jälkeen ja lähdimme paikalta yhdeksän jälkeen. Auton vaihto ja rallia koululle.
Ehdimme käytännössä olla koululla vain pari tuntia, sillä oppilailla oli jotain ohjelmaa iltapäivällä, emmekä siis voineet pidentää päivää lounaan jälkeiseen aikaan.
Iltapäivällä löysimme leijonanpennut tuijottamassa seepralaumaa. Valitettavasti ne urpot eivät olleet tajunneet pysyä kunnolla piilossa, joten koko lauma seeproja seisoi vastakkaisella rinteellä ja tuijotti suoraan leijonia kohti. Lopulta pennut löntystelivät kyllästyneen oloisena tiehensä. Seurasimme niitä ja löysimme koko lauman (toista aikuista urosta lukuunottamatta) makoilemassa tien vieressä. Oli hauska seurata kuinka ne tervehtivät toisiaan kun pennut tulivat paikalle, puskemista, murinaa, hampaita ja pusuja. Leijonat ovat aktiivisia vain nelisen tuntia vuorokaudesta ja sen kyllä huomaa – pääsääntöisesti kun näemme ne, ne vain makaavat raatoina pitkin pituuttaan, usein selällään tassut taivasta kohti.
Illalla jälleen pizzalle, tänään oli viimeinen ”half price pizza”-keskiviikko, ensi viikolla joudutaan maksamaan kaksinkertainen hinta. Kämpillä jatkoimme vielä korttipelien ja viinin merkeissä jonnekin puoleen yöhön tai vähän yli, Jacques oli armollisella tuulella ja sanoi että lähdemme aamulla vasta yhdeksältä.
Torstai / Päivä 40
Jälleen pilvinen ja harmaa päivä. Koko viikko on ollut samanlaista ja luultavasti tulee olemaan viikon loppuun asti. Toivottavasti kaksi jäljellä olevaa viikkoa tulee olemaan kunnolla kesäisiä, ennen kuin joudumme palaamaan kylmään, pimeään ja märkään Suomeen...
Suunnittelimme käyttävämme viimeiset kolme lauantaita yhden tylsästi Port Alfredissa, Yhden Grahamstownissa ja yhden Addo Elephant Parkissa. Tämän viikon lauantaina suuntana on Port Alfred.
Aamulla aloitimme Game Countilla länsipuolella. Aikaa kului parisen tuntia, jonka lisäksi bongasimme leijonat makaamassa täsmälleen samassa paikassa kuin eilen. Nyt kumpikaan aikuisista uroksista ei ollut paikalla, ainoastaan naaraat ja pennut. Odottelimme josko ne viitsisivät yhtään aktivoitua, mutta ne vaivautuivat liikkumaan vain joitakin metrejä ja kävivät sitten takaisin pitkäkseen.
Bongasimme myös sarvikuonot, jotka ohittivat automme kosketusetäisyydeltä. Lisäksi haikarat ovat haapuneet. Ne tulevat pohjoisesta tänne viettämään kesälomaa ja pesimään. Tänään oli ensimmäinen päivä kun näimme ne ja niitä oli paljon. Myös antilooppivauvoja alkaa näkyä paljon. Tänään näimme vain impalavauvoja, toivottavasti saamme jatkossa ihailla myös muita – tosin elandivauvoja ja kirahvivauvoja olemme jo nähneet, sekä yhden blesbuckvauvan ja yhden bontebokvauvan, jonka näimme aidan yli naapuripuistossa. Tämä alue ei ole luontaista elinympäristöä bontebokeille, eikä ihmisten siis pitäisi hankkia niitä puistoihinsa. Toinen luonnoton bongaus olivat tsessebet, jotka näimme erään toisen luonnonpuiston alueella keskiviikkona matkalla koululle. Ja kyllä, täällä voit siis bongata mitä vain eläimiä ajaessasi yleistä tietä pitkin – esimerkiksi toinen isoista urosleijonistamme makasi muutama viikko sitten rinteellä aivan tien vieressä (sähköaita välissä tietysti). Jacques kertoi näiden tilanteiden aiheuttavan toisinaan ongelmia kun ihmiset äkisti pysähtyvät keskelle kaistaa tuijottamaan eläimiä ja joku tulee perässä 120km/h nopeudella...
Iltapäivällä palasimme takaisin leijonien luo. Ne eivät ole syöneet kunnolla pariin päivään ja odottelimme josko ne viitsisivät aktivoitua ja lähteä saalistamaan. Leijonia seuratessamme tuli paikalle pari muuta rangeria, jotka olivat yrittäneet löytää leijonia ja elefantteja satelliittipaikannuksen avulla, siinä kuitenkaan onnistumatta. Ilmoitimme siis leijonien sijainnin ja he pyysivät josko viitsisimme yrittää löytää myös elefantit. Jacques oli sitä mieltä että käydään äkkiä etsimässä elefantit ja palataan sitten seuraamaan leijonia. Tämä oli siis periaatteessa vain vitsi, sillä eläimiä ei noin vain löydetä - monesti olemme etsineet 21 jättikokoista elefanttia usean tunnin ajan tuloksetta. Nyt kuitenkin ehdimme ajella vain reilun kymmenisen minuttia kun lauma käytännössä juoksi meitä vastaan tiellä. Tervehdimme fantteja, ilmoitimme niiden sijainnin rangereille ja lähdimme suunnistamaan takaisin. Paluumatkamme aikana leijonien luokse jäänyt rangeri pyysi Jacquesia ajamaan paikalle melko lailla välittömästi, sillä leijonalauma oli käynyt makaamaan aivan kiinni hänen autoonsa, eikä hän päässyt pois paikalta. *silmien pyörittelyä* Riensimme pelastamaan neidon pulasta, vietimme vielä hetken leijonien kanssa ja lähdimme hiljalleen ajelemaan takaisin kämpille.
Perjantai / Päivä 41
Kuluneesta viikosta poiketen aamu ei alkanut vain harmaana, vaan myös sateisena. Vettä ei satanut kaatamalla, mutta sade tuli niin tiheänä sumuna, että Jacques päätti jättää ulkoilun väliin. Kulutimme aikaa makaamalla pitkin olohuoneen sohvia katsomassa kaksi leffaa. Jacques sanoi että tähän aikaan vuodesta täällä ei todellakaan kuuluisi olla tällainen sää, vaan meitä pitäisi helliä Kalaharin autiomaasta painava korkeapaineen alue. Sen sijaan Kapkaupungissa pitäisi olla sateista, mutta siellä paistaakin aurinko. Jostain syystä alueen yli lännestä itään on kulkemassa erittäin laaja matalapaineen alue, jonka takia saamme nauttia tästä ihanasta harmaudesta. Viikonlopun aikana kai pitäisi säiden parantua...
Lounaan aikana sade lakkasi ja horisontissa alkoi jo näkyä vähän kirkkaampaa taivasta. Ehdimme jo elätellä toiveita ulospääsystä, mutta sade alkoi uudestaan ennen kuin ehdimme lähteä, eikä mikään viitannut siihen että se olisi pian loppumassa. Istuimme siis alas kasaamaan dataa elefanttien korvista. 21:stä fantista on nyt ”identifioitu” 13.
Tylsää täällä on se, että jos sataa riittävästi, emme voi juuri tehdä mitään. Tiet laaksoissa suljetaan melko helposti sateen aikana tai rankan sateen jälkeen ja kun tulee riittävän märkää, suljetaan käytännössä kaikki tiet puistossa. Päivällä mietimme leffaan menoa, mutta Jacques oletti ensimmäisten näytösten alkavan vasta viideltä, eli sekään ei paljoa hyödyttänyt.
Saimme kuitenkin elefanttien identifioinnin etenemään ihan konkreettisella tasolla (Konkreettisinta oli se, että urakan jälkeen olohuoneen pöytä ja lattia olivat täynnä piirroksia elefanttien korvista!) ja nyt tuntuu siltä että urakasta todella on ollut jotain hyötyä.
Jacques lähti auttamaan jotain ystäväänsä muuttopuuhissa (käytännössä raahaamaan jääkaappia) ja heitti meille ulkoisen kovalevynsä sisältäen elokuvia ja tv-sarjojen jaksoja. Illalla siis leffoja, ruuanlaittoa ja biljardia. Päätimme myös katsoa yhden jakson Jacquesin kehumaa tv-sarjaa ”How I met your mom” – viiden jakson jälkeen laahustin nukkumaan.
Huomenna Port Alfred, again. Viikon päästä lauantaina menemme näillä näkymin Addo Elephant Parkiin, joten todennäköisesti pääsen netin ääreen vasta kahden viikon kuluttua, toivottavasti olemme silloin Grahamstownissa.
Lauantai / Päivä 28
Lähdimme aamulla varttia vaille kahdeksan kohti Port Alfredia. Blogin päivitys, parit sähköpostit, ruokaostokset ja yritys vaihtaa rahaa pankissa... Vierailin erikoisimmassa pankissa ikinä elämäni aikana. Pankin uloin ovi oli auki (tai siis kiinni, mutta ei lukossa) ja tästä ovesta pääsi eräänlaiseen lasiseen ”eteiseen” ja sisään sai mennä vain yksi henkilö kerrallaan. Kun suljet uloimman oven perässäsi, aukeaa sisempi, pankin tiloihin johtava ovi. Käytännössä et siis vain voi kävellä sisään, kuten Suomessa. Kyseinen pankki ei kuitenkaan vaihtanut rahaa, joten lähdin pääkadulle etsimään toista pankkia. Niitä löytyikin kaksi, mutta molempiin oli sen verran pitkät jonot (toisessa pankissa ihmiset jonottivat ulkona, koska ilmeisesti turvallisuussyistä pankkiin sisään päästetään vain sillä hetkellä palveltavat asiakkaat.), että tiukan aikataulun takia jätin rahanvaihdon sikseen.
KFC:stä take away –sapuskat ja hirveää rallia kohti Southwellia. Päivä oli todella kuuma, joku puhui 45 asteesta. Onneksi täkäläiset puut ovat täysin erilaisia kuin Suomalaiset – lyhyempi runko ja pitkät, tiheät oksistot, jotka jättävät suuren varjoisat alueet puun alle. Istuskelimme siis puun alla varjossa reilun neljän tunnin pituisen pelin ajan (2x50 overs).
Pelin jälkeen saimme kutsun kotijoukkueen pukuhuoneeseen 14 pelaajan sekaan... Wild Life in Africa – kaikkeen sitä päänsä työntää. Porukka yritti houkutella meitä myös mukaansa kaupunkiin jatkoille, mutta loppujen lopuksi selvisi että meno kylillä alkoi olla aika kuollutta (Alfrediin asti emme viitsineet lähteä) joten päädyimme ajelemaan takaisin kotiin.
Lähtö ei kuitenkaan sujunut ihan suunnitelmien mukaan. Meidän oli tarkoitus heittää eräs pelaajista kotiin, mutta kun olimme pakkautuneet autoon, ilmestyi yhtäkkiä kanssani etupenkille eräs toinen pelaaja, Chris (käytännössä siis yhtäkkiä huomasin istuvani yhden pelaajan sylissä), joka tajusi olevansa liian kännissä ajamaan oman autonsa kotiin. Selvittelyn jälkeen miehet päätyivät sellaiseen ratkaisuun, että toinen kyydissämme olevista pelaajista – joka ei ollut niin kännissä kuin Chris – ajaa Christin auton omille kämpilleen ja Chris jää sinne yöksi. Ongelma oli kuitenkin se, että hän ei osannut reittiä, joten meidän piti ajaa edellä. Perillä Chris oli sitä mieltä, että hän pystyykin ajamaan autonsa kotiin Kentoniin, joten hän lähti ajelemaan meidän perässämme Kentonia kohti... Miehen bensamittarin viisari oli jo lähtiessä alle E:n, että onnea vaan matkaan. Uskomatonta säätöä. Tai sitten vaan ihan normaalia Afrikkaa...
Sunnuntai / Päivä 29
Aamupäivällä lähdimme Kentoniin ratsastamaan. Tilalla oli ehkä parisenkymmentä hevosta pihalla tarhoissa ja tilan omistaja jakoi meille sopivat hevoset. Itse sain pienen ja pippurisen arabitamman, joka olisi vain tahtonut juosta koko ajan ja hyppelehti ympäriinsä. Toisaalta en itse pidä tylsistä hevosista ja olen sitä mieltä että hevosessa pitää olla vähän asennetta – en siis valita.
Reitti kulki ensin ruohikoita pitkin, luonnonpuiston laitaa (en olekaan ennen katsellut antilooppeja ratsastaessani...), mistä sitten poikkesimme metsikön läpi rannalle. Vaaleaa puuterihiekkaa silmän kantamattomiin ja delffiinejä hyppimässä melko lähellä rantaa.
Meitä oli ryhmässä meidän neljän lisäksi kolme tyttöä toisesta puistosta. Niin sanotusti kokeneita ratsastajia oli Sarah, minä ja yksi tyttö toisesta puistosta. Claire oli joskus istunut hevosen selässä, mutta ei varsinaisesti osannut ratsastaa, samoin kaksi muuta tyttöä, Mikael oli ainoa ensikertalainen. Käynti- ja ravipätkät sujuivat ongelmitta kaikilta, mutta laukkaamisen kanssa tuli vähän vaikeuksia kun hevoset olisivat halunneet päästä kilpasille. Saimme kuitenkin laukattua pari pätkää, kunnes yhden tytön hevonen kaatui ja tyttö tietysti putosi selästä. Hän ei onneksi satuttanut itseään ja nousi takaisin selkään, mutta ei halunnut enää laukata. Me kolme, jotka vielä halusimme vähän vauhtia, saimme luvan jäädä odottelemaan, antaa muille etumatkaa ja sitten laukata heidät kiinni. Painelimme mukavaa kiitolaukkaa vesi silmissä kun yhtäkkiä hevoseni katosi altani ja lensin ohjuksen tavoin naama edelle syvään hietikkoon. Pehmeä lasku, mutta hemmetti että oli hiekkaa ihan joka paikassa. Ongelmana oli se, että kova tuuli oli puhaltanut rannalle paksuja hiekkakasoja, joiden sisään oli jäänyt ilmataskuja. Kun hevonen sitten kovaa vauhtia osuu jalallaan tällaiseen taskuun, se kompastuu ja kaatuu.
Pysähdyimme nauttimaan sämpylälounaan ja käännyimme takaisin. Me kolme vielä kisailimme rannalla muutamaan otteeseen, hevoset olivat aina todella jännittyneitä kun pysähdyimme antaaksemme muulle ryhmälle etumatkaa ja lähtivät sitten kuin tykin suusta kilpailemaan keskenään. Pieni ponini oli kaikista nopein, niinkuin arabien kuuluukin olla. ;)
Koska starttasimme matkaan myöhässä, tulimme myös myöhässä takaisin ja kaikki kaupat olivat jo menneet kiinni, eli ei ruokaostoksia tänään. Kämpillä pesimme tyttöjen kanssa safariauton, laitoimme ruokaa, pelasimme biljardia ja sitä rataa...
Maanantai / Päivä 30
Käytimme aamupäivän lähinnä lintujen bongailuun ja tunnistukseen. Lounastauon aikana Jacques sai tiedon, että tyttö, jonka piti tulla viikon päästä maanantaina, tuleekin jo tänään. Kaiken lisäksi kukaan ei osannut kertoa tytön tarkkaa saapumisaikaa – hänen lentonsa oli laskeutunut PE:iin kahdeltatoista, mutta taksikyydistä ei ollut tarkkaa tietoa, hän saapuisi joskus yhden ja neljän välillä. Ajelimme siis lounaan jälkeen ympäriinsä puiston itäpuolella ja odotimme puhelua respasta. Alyia saapui lopulta puoli viiden aikaan ja ennen sitä ehdimme kuluttaa aikaamme istumalla autossa ja pelaamalla ”I spy with my little eye...” –peliä/leikkiä parin tunnin ajan. Kehittävää. Uuden tytön nimi on siis Alyia, hän on 18-vuotias ja kotoisin Sydneystä, Australiasta. Viikon päästä kun Sarah ja Claire lähtevät, tänne jäämme vain me kolme viimeiseksi kolmeksi viikoksi.
Tänään Kentonissa (siis tuossa varttitunnin ajomatkan päässä) oli ammuttu noin kolmekymppinen mies, paikallisen supermarketin omistajan poika. Mies oli mennyt pankkiin yhdentoista aikaan päivällä vaihtamaan rahaa ja kun hän oli tullut ulos pankista, hänet oli ryöstetty ja häntä oli ammuttu useita kertoja eri puolille vartaloa – hän kuoli ambulanssissa matkalla sairaalaan. Kukaan ei oikein käsitä miten tapauksella ei ole ketään silminnäkijöitä, sillä siihen aikaan päivästä liikkeellä on paljon ihmisiä. Lisäksi Kentonista pääsee pois vain kahta tietä – toinen tie kulkee sillan kautta ja siltä on nyt tietöiden vallassa ja käytännössä kaikki autot joutuvat pysähtymään päästäkseen tietyömaan ohi. Toinen tie tulee kohti Kariegaa ohittaen meidät. Lisäksi päästäkseen pois Kentonin keskustasta, täytyy ajaa poliisiaseman ohi joka tapauksessa...
Kenton on pieni kaupunki, noin 6000-7000 asukasta jos alueen slummi lasketaan mukaan. Kaupungissa käytännössä kaikki tuntevat toisensa ja tämä ampumavälikohtaus on ollut todella kuuma puheenaihe tänään (ja todennäköisesti tulee olemaan vielä pitkän aikaa...). Kaikki ovat varmoja, ettei ampuja/ampujat ole paikallisia, vaan jostain suuremmasta kaupungista ja he käyttävät hyväkseen ”pikkukaupunki-syndroomaa”, käytännössä sitä, että tällaisissa kyläpahasissa ihmiset ovat kovin tuuduttautuneita siihen turvallisuuden tunteeseen mikä tällaisissa paikoissa vallitsee. Täkäläinen musta väestö saattaa kyllä ryöstää ihmisiä, mutta heillä ei ole tapana tappaa ketään tai ylipäätään käyttää aseita – enemmän on kyse siitä että joku nappaa laukkusi ja juoksee pakoon tai murtautuu autoosi, tms.
Tiistai / Päivä 31
Aamulla aurinko paistoi todella lämpimästi jo ennen kahdeksaa. Käytimme aamupäivän puiden hakkaamiseen, mikä oli kuumassa ja kosteassa ilmassa oikeastaan todella tuskaista. Ensimmäistä kertaa istuuduimme kesken työskentelyn varjoon pitämään juomataukoa. Hikeä, rakkuloita, haavoja, hikeä, mustelmia, hikeä. Ei ole kylmä limppari ehkä koskaan maistunut niin hyvältä kuin miltä se tänään maistui kun menimme hotellin baariin juomaan limut työskentelyn päätteeksi. Kun palasimme kämpälle, näytti lämpömittari varjossa 32 astetta. Tuulta ei ollut lainkaan ja ilma oli myös melko kostea.
Lämpötila jatkoi nousujohteisena, joten Jacques päätti viedä meidät rannalle iltapäiväksi. Vaeltelimme Kentonin kuvankauniilla rannalla aina aiemmin mainitsemaani lahteen asti ja istahdimme kallioiden varjoon juomaan ja juttelemaan. Kun lähdimme rannalle, ei tuullut lainkaan ja varjossa oli 34 astetta. Rannalla oli kuitenkin niin tuulista, että Jacques mietti onko turvallista kiivetä korkeille kallioille. Merellä myrskysi ihan kunnolla, mutta lahti oli mukavan suojaisa, eivätkä valtavat vaahtopäiset aallot päässeet lahteen asti. Vaikka taivas vetäytyi pilveen ja kauempana näytti olevan myrsy tulossa, päätimme kuitenkin käydä uimassa. Vesi on viileää, mutta ei kuitenkaan liian kylmää uimiseen. Aallokko oli juuri sopiva uintiin, ei hulluja vaahtopäitä, mutta riittävän isoja aaltoja ”uintisurffaamiseen”. Paluumatkalla pelastimme rannalla haavoittuneena maanneen Cape Gannetin, joka oli loukannut siipensä. Lopulta lintu paineli mereen ja näytti olevan ihan ok. Päivän hyvä työ tehty. ;)
Paluumatkalla hoidimme ruoka- ja viiniostokset. Auton mittari näytti 17 astetta, mutta ulkona oli kuitenkin todella lämmintä ja kosteaa, suorastaan trooppista. Myös talossa sisällä oli todella lämmintä ja kosteaa, täällä ei harrasteta mitään ilmastointisysteemejä tämän tason asunnoissa... hikinen yö tulossa.
Keskiviikko / Päivä 32
Kuten arvelinkin, viime yö oli kuuma ja ennen kaikkea todella hiostava. Suurin ongelma oli kuitenkin se, että olimme iltapäivällä unohtaneet kylpyhuoneemme ikkunat auki ja valon kylpyhuoneeseen, joten kylpyhuone ja makuuhuoneemme oli aivan täynnä erilaisia lentäviä ötököitä. Heräsin yöllä muutamaan otteeseen siihen, kun jokin käveli naamallani tai käsivarrellani.
Aamulla keskiviikkoiseen tapaan koululle. Myöhästyimme jälleen jonkin verran, sillä kirahvit olivat päättäneet parkeerata keskelle tietä, eikä niillä ollut mitään aikomusta siirtyä sivuun. Odottelimme siis kymmenisen minuuttia vuoroamme käyttää tietä.
Paitsi yö, myös aamu oli järkyttävän kuuma. Jo puoli kahdeksan jälkeen, kun lähdimme liikkeelle, oli aivan tukahduttavan kuumaa ja kosteaa. Koululla ei yllättäen ole ilmastointia – ei siellä taida olla sähköjäkään – joten oli aika hiostavat kolme ja puoli tuntia... Ensi maanantaina meidän pitää mennä takaisin koululle, sillä joku Saksalainen julkkis on tulossa tänne kuvausryhmänsä kanssa jonkin tv-ohjelman tiimoilta ja hänen pitää istuttaa appelsiinipuita koulun pihaan. Meidän tehtävänämme tänään oli kaivaa (hiton kovaan maaperään) kuusi kuoppaa puuntaimia varten. Mikael ja Jacques ottivat kuoppien kaivuun hoitaakseen ja me tytöt hoidimme opetuksen luokassa.
Lounaan jälkeen ajelimme ympäriinsä näyttämässä Alyialle eläimiä ja ylipäätään tarkistamassa puiston tilaa. Näimme jälleen sarvikuonot ja leijonat ihan läheltä, sekä tietysti lukuisan joukon muita elukoita. Pienoisen tuulen takia ilma oli paljon siedettävämpi kuin aamulla, oikeastaan ihan täydellinen, ukkonen jyrähteli jossain kauempana. Lähtiessämme mittarissa oli 26 astetta varjossa, aamulla en valitettavasti tajunnut katsoa. Ylhäällä kukkulan huipulla oli huimat näkymät kun molemmin puolin puistoa näkyi kunnon myrskyrintamat ja meille paistoi aurinko.
Illalla jälleen Kentoniin pizzalle. Istuimme samassa pöydässä kahden Kariegan rangerin kanssa, oli todella mukava päästä kunnolla juttelemaan uusien ihmisten kanssa. Tai eivät he nyt ihan uusia tuttavuuksia olleet, muutama sananen on joskus tullut vaihdettua... Pizzapaikasta päädyimme jatkamaan iltaa erään Lexin kämpälle. Olohuoneen lattia toimi tiivistunnelmaisena tanssilattiana, oli huiman hauskaa päästä tanssimaan pitkästä aikaa. Tapasimme siis myös joukon uusia ihmisiä. Täkäläiset ovat kaikki tähän asti olleen todella mukavaa ja rentoa väkeä.
Palasimme takaisin kämpille joskus puolen yön jälkeen ja Jacques armahti meitä puolella tunnilla, eli aamulla lähtö tapahtuu vasta kello 8:30.
Torstai /Päivä 33
Tänään käytimme sekä aamupäivän, että iltapäivän Game Driveen ja lintuprojektiin, sillä tänään oli Sarahin ja Clairen viimeinen ”työpäivä”. Huomenna aamulla lähdemme kanoottireissulle ja tytöt lähtevät maanantaina. Päivän saalis jäi normaalin rajoihin, suurin löytö oli pienen pieni ja nopea kilpikonna, joka juoksenteli tien vierellä. Näimme myös yhden urosleijonan makoilemassa ruohikolla, muut leijonat pysyttelivät piiloissaan.
Antiloopeilla alkaa nyt olla poikimisen aika käsillä. Eilen näimme muutaman päivän ikäisen impalavauvan ja tänään puoli yhdeksän aikaan näimme blesbuck-vauvan, joka oli syntynyt vain paria tuntia aiemmin. Jacques sanoi että näinä viimeisinä viikkoina tulemme näkemään paljon antilooppivauvoja ja iltaisin voimme kuunnella sakaalien huutoa pitkin kukkuloita – niillä kun on nyt helppoa ruokaa enemmän kuin koskaan.
Aamu oli pilvinen, ei kovin kylmä, mutta ei lämminkään. Päivää kohti ilma lämpeni ja pilvet vähenivät niin että aurinko pääsi välillä paistamaan oikein kunnolla. Kuten jo moneen kertaan olen maininnut, vaihtelevat säät täällä ihan laidasta laitaan – jopa saman päivä aikana. Sääennusteisiin ei voi luottaa läheskään yhtä hyvin kuin Suomessa ja lisäksi sateen todennäköisyys ilmoitetaan prosentteina – ”sadetta luvassa 40%:n todennäköisyydellä”. No helvetti, ihan sama kuin sanoisivat että huomenna saattaa sataa tai saattaa olla satamatta. Aloitan jokaisen aamun pitkälti katsomalla ulos ikkunasta, mutta sekään ei kerro kaikkea. Pilvinen, tuulinen ja kylmä aamu saattaa kääntyä katastrofaalisen kuumaksi päiväksi tai aurinkoinen ja lämmin aamu ukkosmyrskyksi. Käytännössä pukeudun ulos lähtiessäni sen hetkisen säätilan mukaan ja nappaan matkaan pitkähihaisen paidan tai sadetakin.
Illalla menimme hotellin ravintolaan syömään. Loistavaa – ei kokkausta, ei tiskausta ja kaiken lisäksi hyvää ruokaa ja loistavat jälkiruuat. Namii! Jatkoimme iltaa vielä Night Drivella (”yösafari”), jonka aloitimme puisto itäpuolelta. Näimme virtahevot laiduntamassa ruohikolla, Jacques sanoi etteivät ne yleensä päästä niin lähelle kuin mitä meillä oli etäisyyttä. Virtahevot itse asiassa tappavat eniten ihmisiä Afrikassa. Ne eivät ole perusluonteeltaan kovin hyökkääviä ja jahtaavat ihmisiä vain harvoin, mutta jos joudut tahallasi tai vahingossa virtahevon ja veden (joen) väliin niin ne juoksevat sinusta yli tai tekevät sinusta jauhelihaa valtavine hampaineen. Virtahevolle vesi on turvapaikka ja ne maalla ne kokevat helposti olonsa uhatuksi. Ne viettävätkin kaikki päivät vedessä, nousevat hämärän tultua syömään ja palaavat aamulla takaisin veteen. Niillä ei juurikaan ole luontaisia vihollisia, koska ne liikkuvat öiseen aikaan (vedessä krokotiilit väistävät niitä), mutta jos ne sattuvat törmäämään elefanttiin tai sarvikuonoon, ne ottavat kyllä yhteen.
Itäpuolelta siirryimme vielä lyhyeksi aikaa ajelemaan länsipuolelle ja näimme hyeenan, mikä on aika uskomatonta. Koko puistossa on jäljellä kaksi hyeenaa (loppuvuodesta on todennäköisesti tulossa viisi lisää), eikä kenelläkään ole niistä mitään näköhavaintoa lähes puoleen vuoteen. Kukaan ei edes tiennyt, ovatko ne enää lainkaan elossa. Hotellivieraita ei koskaan tuoda night drivelle puiston länsipuolelle, ilmeisesti turvallisuussyistä. Olemme siis tässäkin suhteessa etuoikeutettuja, sillä tämä oli jo toinen yösafarimme tällä puolen puistoa.
Kun lopulta pääsimme takaisin kämpille, olivat kaikki ihan kuoleman väsyneitä. Jacques istui keittiön pöydän laidalla toinen silmä kiinni, toinen puoliksi auki ja me viisi istuimme vieressä ruokapöydän ääressä ja tuijotimme eteemme mitään näkemättä:
J: so we need to leave at 8 tomorrow morning
We: ok
J: just make sure you got all your stuff with you
We: ok
*pitkä hiljaisuus, tuijotamme edelleen eteemme, jacquesin toinen silmä on edelleen kiinni*
We: that’s all?
J: yep
*jälleen pitkä hiljaisuus*
J: hmm, i’m heading down
We: hmm
*Jacques lähtee hitaasti löntystämään kämpilleen. Me tuijotamme eteemme mitään näkemättä.*
Tilannekomiikka on jotain, mitä tästä paikasta ei puutu. Valitettavasti vitsit ovat sellaisia, joita en oikein pysty kanssanne jakamaan – naurusta ei kuitenkaan yleensä ole pulaa...
Perjantai / Päivä 34
Aamulla starttasimme pihasta kahdeksalta suuntanamme Port Alfred. Luulin että käymme vain tekemässä kanoottiretken ruokaostokset PA:ssa, mutta Jacques antoikin meille pari tuntia aikaa käyttää nettiä ja tehdä ostoksia. Eli sähköpostit, naamakirjan päivitys, muutama sananen blogiin, kanottireissun eväät ja KFC:sta lounaaksi mukaan chicken popseja.
Aloitimme melomisen meren rannalta – tai siis täällä on paljon sellaisa paikkoja, joissa joki laskee mereen, mutta itse asiassa joki ei ulotu mereen asti, vaan joen loppupaikan ja meren väliin jää muutaman kymmenen metrin levyinen kaistale rantaa. Jostain syystä jokien vesi on myös erittäin suolaista, käytännössä ihan yhtä suolaista kuin meressä.
Joki alkoi erittäin leveänä, mutta kapeni reilun kilometrin jälkeen. Ensimmäiset viitisen kilometriä olivat kosteikkoa, näimme joen varrella jonkin verran lehmiä ja paljon lintuja - African Fish Eagleja, Kuningaskalastajia, sekä muita vesilintuja. Lähtiessämme meitä varoitettiin käärmeistä – maidän tuli varoa käärmeitä ennen kaikkea kävellessämme perillä luonnonpuistossa, mutta alueella liikkuu myös eräs käärmelaji, Puff Adder, joka ei pidä vedestä, joten jos se joutuu veden varaan, se todennäköisesti yrittää kavuta kanoottiimme. Emme nähneet joessa käärmeitä, mutta sen sijaan isot kalat pomppivat koko ajan kanoottiemme ympärillä ja itse asiassa yksi kala onnistui hyppäämään Mikaelin kanoottiin sisälle.
Alkumatkasta oli todella kova vastatuuli, joka heitteli kanoottejamme vähän miten sattui. Kun pääsimme pidemälle ja joki kapeni, myös tuuli laantui. Muutoin sää oli aurinkoinen ja lämmin. Pysähdyimme kuuden kilometrin jälkeen syömään pikaisen lounaan. Kokonaisuudessaan saimme kulutettua kolme tuntia kymmenen kilometrin melomiseen, emme siis edenneet päätähuimaavaa vauhtia. Perillä vedimme kanootit rantaan ja jatkoimme matkaa jalan. Majapaikkaamme oli matkaa reilut pari kilometriä halki luonnonpuiston. Matkalla näimme erilaisia antilooppeja, pahkasikoja (myös vauvapahkasikoja!) ja isohkon kilpikonnan.
Majapaikkamme oli todella viehättävä, kaksi kahdentoista hengen ”majaa”, ”keittiö”, suihkut ja vessat sivummalla, sekä terassi, josta oli näköala alas purolle. Keittiössä ja nukkumatiloissa oli katto, keittiössä seinät reilun metrin korkeudelle ja yläosa avoin, makuutiloissa oli seinät kattoon asti. Tai no seinät ja seinät, siis jonkin erittäin ohuen puun rungoista tai oksista tehdyt, joten käytännössä runkojen välistä näki ulos. Tarkoitus on kai pitkälti pitää sade ja enin tuuli ulkopuolella. Suihku oli aivan ihana – seinät samalla tavalla kyhätyt kuin makuutiloissa, ei kattoa. Kertakaikkiaan todella mukava paikka. Ja voitte vain kuvitella kaikki ne luonnon äänet. Ensimmäinen tehtävämme perillä oli tutkia makuutilojen patjojen aluset käärmeiden varalta.
Illalla kokkasimme pihvejä ja perunoita nuotiolla ja pelasimme UNO:a kynttilänvalossa. Voin kertoa että pimeässä on uskomattoman hankalaa erottaa siniset ja vihreät kortit toisistaan. Pimeän tultua luonnon äänimaailma muuttui ja jouduimme pähkäilemään onko lähistöllä kiljuva eläin sakaali vai jokin petolintu.
Vetäydyimme nukkumatiloihin jo puoli yhdeksän jälkeen. Pujahdin makuupussiini ja suljin sen mahdollisimman tiiviisti - ajatus siitä että heräisin keskellä yötä siihen kun käärme luikertelisi hakemaan lämpöä makuupussistani ei tuntunut kovin viehättävältä.
Lauantai / Päivä 35
Kuten jo aiemmin mainitsin, ovat luonnon äänet täällä jotain aivan uskomatonta. Tällaisessa paikassa (majassa keskellä ei mitään) niiden olemassaolo korostuu entisestään kun ei ole seiniä ympärillä vaimentantamassa niitä. Hikisen yön jälkeen (kuten sanoin, halusin nukkua makuupussissani yksin) päätin ottaa aamulla virkistävän suihkun. Jääkylmää vettä, lintujen laulua, sirkkojen siritystä niin kovaa että kirjaimellisesti korviin sattui, sekä upea aamuaurinko, mieletöntä!
Epämääräisen aamupalan (shipsejä, suklaata, banaania...) jälkeen pakkasimme kamat, heitimme reput selkään ja lähdimme paikoimaan jokea kohti. Sää oli todella aurinkoinen ja lämmin, eli riittävästi aurinkorasvaa pintaan, vesipullo ja kamera hollille ja menoksi. Paluumatkalla bongasin jonkin tumman käärmeen pensaikossa. Se oli ilmeisesti ollut ryöstömatkalla jonkin linnun pesässä, sillä nyt lintu yritti hätistellä käärmettä kauemmas. Itse pidän käärmeistä, mutta täällä pitää ottaa huomioon se, että iso osa käärmeistä on tappavan myrkyllisiä. Toisin kuin Suomessa, täällä ei kannata mennä kovin lähelle tutkimaan maassa tai puussa luikertelevaa matelijaa, vaan pikemminkin suunnata kulkunsa vastakkaiseen suuntaan.
Rannassa pakkauduimme kanootteihin, soitimme Jacquesille kertoaksemme ”arvioidun laskeutumisajan” ja aloitimme urakkamme. Alkumatka sujui mukavasti, tuulta ei ollut juuri lainkaan ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Bongailimme lintuja ja väistelimme kaloja jotka hyökkäilivät kimppuumme. Melottuamme ehkä viitisen kilometria tuuli yltyi ja viimeiset pari kilometriä olivat aika tuskaista. Käsivarret olivat ihan hapoilla, mutta et voinut lopettaa melomista hetkeksikään koska kanootti alkoi välittömästi lipua taakse päin.
Jacques odotteli meitä rannalla ja päätti heittää minut jokeen vaatteet päällä. Alyia ja Mikael seurasivat perässä ihan omaehtoisesti. Uimme jonkin aikaa mukavan lämpöisessä vedessä ja siirryimme sitten kuivattelemaan rannalle.
Palasimme kämpille Port Alfredin kautta, kävimme Ocean Basketissa syömässä (alkuun sushia ja pääruuaksi kalaa) ja hoidimme sen jälkeen pikaisesti ruokaostokset.
Illalla pakkauduimme autoon ja ajoimme Kentoniin istumaan iltaa. Baarissa oli joitakin pelaajia viikon takaisesta krikettimatsista, mutta tapasimme myös monia uusia tyyppejä. Kaiken kaikkiaan onnistunut ilta, lisää näitä.
Sunnuntai / Päivä 36
Normi sunnuntai. Biljardia, syömistä, päiväunia... Illalla järjestettiin braai Sarahin ja Clairen viimeisen illan kunniaksi. Perunamuusia ja salaattia, sekä lihat nuotiolle. Alunperin oli tarkoitus syödä sisällä, mutta elefantit ilmestyivät talomme lähelle kun olimme grillamassa lihoja, joten päätimme syödä ulkona. Ei tule turhan usein katseltua elenfantteja illallispöydästä.
Vähän ennen yhdeksää pakkauduimme sohville katsomaan elokuvaa ja leffan jälkeen unille. Luulen etten ehtinyt päätäni tyynylle laskea kun olin jo unessa.
